sunnuntai 23. helmikuuta 2014

HALLITTUA HELMIKUUTA

Aurinkotervehdykset vaan teillekin, ystäväiseni.

Tällä hetkellä suurimpia ilonaiheitani on se, että saamme käydä ns. oikealla salilla* kerran viikossa pilates-tunnilla työnantajan piikkiin. Se on ihan mahtavaa! Muutama pilates-kerta ja muutaman viikon säännöllinen keskivartalotreeni ja olen saanut ihan uuden tuntuman koko rankaani - jumalauta, mullahan on sivuttaisia vatsalihaksiakin! Sellaisia, jotka tunnen ja jotka kannattelevat minua, eikä sellaisia, joita minä yritän kannatella. Olen tuntenut sellaisten olemassaolon viimeksi.... jaa. Lapsena?


(*Oikea sali eroaa Unisportista niin, että tunneilla ei tarvitse kyykkiä jalka viereisen jumppaajan suussa, ja että pukuhuoneessa mahtuu kävelemään sohimatta jokaista vastaantulijaa repullaan, ja että välineitä riittää kaikille.)

Henkilökohtaisena voittona pidän eilistä, jolloin uskaltauduin alkusyksystä asti uteliaana tiirailemalleni Hiitti-tunnille (High Intensity Interval Training). Tunti "sopii hyväkuntoisille" - eli sellaisille, jollaiseksi en ole mieltänyt itseäni enää ala-asteen jälkeen. Menin silti, koska halusin tietää voinko pitää itseäni hyväkuntoisena.

Vaikka lämmittelyn ja ensimmäisen kierroksen jälkeen tunsin hetken pyörtyväni ja oksentavani, sain vedettyä treenin kunnialla loppuun. Ei varmaankaan mikään saavutus kauan urheilleelle, mutta pienoinen merkkipaalu itselleni. Voin vihdoinkin väittää kuuluvaani ihmisryhmään hyväkuntoiset.

Ja joo, onhan tässä tullut muutamaa pientä katkoa lukuunottamatta harrastettua liikuntaa jo vuoden ajan säännöllisesti. (Vrt. Aikaisempien vuosien "No jos sitä nyt jossain keikalla vähän käy hytkymässä".) En ole missään vaiheessa tehnyt mitään tietoista päätöstä mistään elämäntapamuutoksesta, mutta alkaa tuntua, että sellainen on tapahtumassa.

Nyt kun luminen tie on aurattu, luulen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin. Joogata, lenkkeillä, pumpata, heilutella kahvakuulaa, tehdä lihaskuntoliikkeitä ja tanssia.

Ja koska mihinkään urheilusuoritukseen en olisi pystynyt ilman musiikkia, täytyy vielä jakaa tämän hetken suosikkitreenibiisini (näitä kun saisi vielä kuunnella ohjatuillakin tunneilla sen hirveän paskan sijaan):




Sopii mun mielestä erityisesti kahvakuulaan!




Tämän kanssa jotakin staattista - hitaita vatsoja, lankkua, mitä näitä nyt keksiikään.




Tällä alkaa juoksulenkki tai lämmittelyt salilla. AINA. (Kuuntele kovalla.)




Tääkin on juoksubiisisuosikkeja.




Tää on pumppausta varten. Tankopainoilla, kahvakuulalla tai millä vaan.



Tän voimalla kyykätään. Perjantaina lähdetään New Yorkiin.

maanantai 10. helmikuuta 2014

IT'S GETTING KINDA HARD TO HIDE IN THE JUNGLE

Vaikkakin työt, velvollisuudet ja satamiljoonaa pientä muistettavaa asiaa ja tehtävää ovatkin imaisseet mut maan alle, olen yhä hengissä. Ja olemassa. Ja olen ehtinyt tehdä myös paljon kivoja juttuja.




Ihanat Nina Persson ja Nicole Atkins ovat julkaisseet uudet levyt, joista on kyllä pakko valita voittajaksi Nicolen Slow Phaser. Albumissa on tyyliä, tunnetta, hienoja koukkuja (lempparit löytyivät jo heti ensi kuuntelulla) ja ennen kaikkea Nicolen upea ääni. Kokonaisuus eroaa melko paljon aiemmasta materiaalista - Slow Phaser on popimpi, vauhdikkaampi, riehakkaampi, toiveikkaampi ja humoristisempi. (En kestä, että yhden biisin nimi on The Worst Hangover, ja aijai, siinä on hieno loppu.) Kuunnelkaa albumi vaikkapa SoundCloudista, Spotifyssa sitä ei taida olla.

Sen sijaan Ninan Animal Heart ei iskenyt ihan odotetulla tavalla. Tavastian keikka oli ihana, mutta lähinnä ehkä siksi, että ihailen Ninaa ylipäätään niin paljon. Keikka ei ollut kokonaisuutena kovin vahva, vaikka joukossa oli hienoja covereita ja vanhempia A Camp -helmiä, ja soundi oli yleisesti melkoisen Coloniaa.

Biisisuosikikseni on valikoitunut Jungle. Mitä mieltä on muu asiantunteva Nina-raati?




Muuten tuntuu, että mun pää vuotaa kuin seula. En muista pitkään aikaan kokeneeni vastaavanlaista kaaosta - kun yksi hoidettava tai muuten vaan muistettava asia pomppaa mieleen, yksi karkaa. Joten tässä virallinen anteeksipyyntö kaikille ystävilleni ja läheisilleni. Antakaa anteeksi. Suhtautukaa muhun tänä keväänä niinkuin dementoituneeseen vanhukseen, jolle kaikki täytyy sanoa sataan kertaan ja jolle täytyy teipata kännykkä (tai kännykät) kiinni käteen. En ole välinpitämätön, tällä hetkellä päähän ei vaan oikeasti mahdu juuri mitään. Etenkään aikatauluja. Mulla on jumalauta neljä kalenteria käytössäni.

Ja juuri tällaisina aikoina näköjään kauan miettimäni kysymykset tuntuvatkin yhtäkkiä hirveän selviltä - kaikki täytyy tietysti tehdä nyt ja heti paikalla, vaati se miten paljon energiaa tahansa.